Piikki: Tarinankertojat

Uutiset kertoivat reilu viikko sitten Arto Paasilinnan kuolemasta. Hänen kirjailijauransa oli päättynyt jo lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hän sai aivoinfarktin. Uusia tarinoita ei siis ollut syntynyt vähään aikaan, mutta pitkän uran aikana julkaistut kymmenet teokset ja niistä tehdyt elokuvat ovat jatkaneet ihmisten viihdyttämistä ja jatkavat yhä.

Paasilinna oli kaikkien aikojen menestyneimpiä kirjailijoitamme. Hänen teoksiaan on myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta, ja kirjoja käännetty yli 40 kielelle. Suomalaiset lukijat odottivat aina malttamattomasti uuden kirjan ilmestymistä, mutta kriitikoilta ei juuri kiitoksia sadellut. Minkään arvostetun kirjallisuuspalkinnon saaminen ei ollut koskaan edes lähellä. Se tuntuu kummalliselta, kun ajattelee Paasilinnan kirjojen menestystä ulkomailla, erityisesti Ranskassa.

Suomessa kriitikot pitivät Arto Paasilinnaa jonkinlaisena tyhjännaurajana ja kevyiden huumorikirjojen tekijänä. Jo hänen uransa aikana alkoi saada jalansijaa käsitys, että oikeaan kirjallisuuteen ei huumori kuulu. Kriitikot ja palkintolautakunnat ovat kumartaneet selkä mutkalla sellaisille teoksille, joissa kirjailija on uskaltanut tarttua raskaaseen aiheeseen, ja lisäksi hän on oivallisesti liikkunut tekstissä eri tasoilla niin ajallisesti kuin muutenkin. Selvä, mikäs siinä! Niin voi syntyä hyvää kirjallisuutta tai ainakin tekotaiteellista tekstiä, mutta lukijoita se karsii armottomasti.

Ihmiset ovat ikiaikaisesti halunneet kuulla tarinoita. Aluksi niitä kerrottiin suullisesti, ja myöhemmin tarinat ovat saaneet kirjallisen muodon. Parhaat kirjailijat ovat uskoneet tarinan voimaan, eivätkä ole konstailleet sen kertomisessa ylimääräisellä ”taiteellisuudella”.  Hyvät kertojat ovat kaiken lisäksi ymmärtäneet, miten tekstiin saa ujutettua vaikeitakin asioita. Parhaiten se onnistuu huumorin avulla. Sen kautta ihmiset saadaan ymmärtämään elämän mielettömyyksiä ja pohtimaan itse tykönään, mille oikeastaan nauraa. Juuri näin ovat toimineet suuret tarinankertojat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan. Heidän teoksistaan ei puuttunut huumoria, mutta kukaan ei voi silti kyseenalaistaa heidän aiheidensa tärkeyttä. Myös Veikko Huovinen sai meidät nauramaan monille yhteiskunnan ilmiöille, joita hän irvisteli surutta.

Arto Paasilinna jatkoi tätä perinnettä. Hänenkin huumorinsa takana oli yleensä jokin vakava aihe. Jäniksen vuosi on monelle tuttu, samoin Ulvova mylläri, jossa kanssaihmiset ja erityisesti virkavalta eivät tahdo suvaita poikkeavaa käytöstä. Entä sitten Onnellinen mies, jossa tullaan lähelle kunnallisen päätöksenteon kiemuroita ja ketkuiluja hyväveli-hengessä. Voisiko tuollainen toiminta olla edelleen mahdollista Lempäälässä ja Vesilahdessa?  Tuskin kirjan ajatusmaailma on kovin vieras nykyisillekään päätöksentekijöille.

Hyvä tarina hyvin kerrottuna ja huumorilla maustettuna on se, mistä ihmiset nauttivat. Varmasti myös nuorempi sukupolvi, jonka lukutaidosta olemme huolissamme.

 

Kirjoittaja toivoo arvostusta tarinankertojille

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
LVS DIGI tutustumistarjous 8 viikkoa 3,90 €.